Löydetty sotien, ruton ja tulipalon tuhoaman katdraalin raunioista 100 vuotta Uuden Mantereen löytymisen jälkeen.

Tämän tunnustuksen minä, Markus Lazarus Jess, allekirjoitan verelläni.

En koskaan ottanut Kristusta elämääni. En koskaan saanut hänen sovintovertaan ylleni. En koskaan tullut uskoon.

Miksi?

Ehkä siksi, että usko, uskoontulo ja uskominen olivat minulle kuin epämääräinen niljakas möykky Öljymäen ja Golgatan välisellä hutertalla akselilla. Kuin valtava, suunnattoman liukas särkikalan uimarakko, joka toiselta puoleltaan periksi annettuaan muuttuu toisesta päästään painavaksi ja sitämyöden oikukkaaksi. Kun sen arvelet saaneesi hallintaasi, se keikauttaa sinut nurinniskoin. Tätä koskaan päättymätöntä painia olen käynyt monet vuodet ja vuosikymmenet.

Ei niin, ettenkö osaisi hyvin tunnistaa uskonasioilla kukkoilevat komeilijat ja väärintodistajat. Heidät, jotka yksinkertaisuudessaan kilvoitellen hakevat tunnustusta toisiltaan. Jotka taivaanporteilla syyttelevät toisiaan ja kilvoin kehuvat omaa mitättömyyttään. Niin säälittävän turhamaista.

Sitä samaa oksennusta tässä kulkukoiran kanssa yökkäillen lusikoidaan. Aina joskus. Joka kerta..

Enimmäkseen usko näyttäytyy minulle auringonlaskun hämärään pakenevan sisiliskon irtileikkautuneen hännän tapaisena. Tämä kuvitelma tuottaa minulle suunnattomasti iloa. Mikäli iltaisin olen levoton mieleltäni enkä saa unta, viihdytän itseäni ajattelemalla juuri tätä näkyä: "Siellä se sätkii menemään... niinköhän se nyt kuolemalla kuoleman voittaa!"

Mutta nyt ovat jo elämäni viimeiset hetket käsillä. Ajatukseni kaartavat aina tuttuja samoja vanhoja ratojaan. Ymmärrän hyvin sen, etten enää pysty uusiutumaan. Kuohunta on tasaantunut. Olin minäkin joskus nuori ja levoton, mutta nyt on toisin: Jos jokin on uutta, ei sellaista ainakaan minun korvien välissä enää tapahdu. En enää koe mitään syytä jatkaa. Sinä, joka löydät tämän kirjoituksen, tiedä, että tämän kirjoittaja on hirttäytynyt näihin ajatuksiin tässä nimenomaisessa temppelissä. Ollos hyvä, kokoa maalliset jäämistöni ja laske syntiset luuni siunatun maan lepoon, sillä olihan vaellukseni kutakuinkin säälittävä, surkea, murheellinen, alakuloinen, vastenmielisen typerryttävä.

Terveisin manapäällisen helvetin kurimuksesta,

Markus Lazarus Jesse Farisealainen