Koleutta...

...kelissä. Kun on syksy. Syksy koostuu kahdesta tavusta, jotka syksyttävät sillee niiku, tiätsä, kivasti yhteen. Ensin tulee syk ja sitten sy. Talvi tulee syksyn jälkeen ja on onomatopoeettisesti heikompi sana. Siis tuo onomatopoeettinen tarkoittaa äänneasua, ei siis itse ilmaisua. Onomatokin on hassu sana - vähän niinkuin omatoiminen tai onkimato, vaikkei olekaan omatoiminen eikä onkimato. Ja talven jälkeen tulee kevät. Keväästä en nyt keksi, siis en KEKSI mitään sanottavaa. Ja kevään jälkeen lopsahtaakin taas kesä. Ja tätä samaa peliä jatketaan vuosi vuoden jälkeen, mielikuvituksettomasti, toistaen ja jankaten. Ja jossain taustalla soi akuankkakomppi c-duussa, hieman kaiutettuna ja välillä veivataan sitä vibrakampea.

Vuodenaikojen vaihtelussa pitäisi olla variaatioita. Vuodenajat voisivat tulla sattumanvaraisessa järjestyksessä ja väleissä voisi olla uusia, jopa hieman erikoisempiakin vuodenaikoja, kuten vaikkapa käämi, tuttavallisesti ilmaisten vain "kämy". Käämi olisi hieman puinen, epämääräisen kova ja takaa kova vuodenaika jossain välissä. Silloin sitä vasta olisi, saatana, vuodenajoissa mielikuvitusta, väriä, eloa ja sykettä! Jumalautex!