Kesäisiä hetkiä rannalla, kolme sanaa kerralla.

Juhannuksenjälkeinen matalapainekeskus täyttyi herkästi syttyvällä kaasuseoksella. "Tästä se kesä vielä käypi vallan penteleesti paukahtelemaan", totesi tummaihoinen, tuntematon mies. "Kokonko koko kokkoko?", toisteli pellon laidalla horsmien piirittämä ähky.

Sateiden läpeensä lahottamalla laiturilla. Poikkiruostuneet naulat ja jengattomat ruuvit.

Seuraava saderintama saapuu. Salamat läiskähtelevät vallattomasti. Romppi paiskoo henkilöautoja. Hurrikaanit ja tornaadot grillaavat sateen kastelemia, etäisesti bratwurstimakkaroita muistuttavia, pintaviallisiksi keihästettyjä yleisurheilijoita.

Maanjäristys sytyttää ydinvoimalan. "Vieläkö on kaljaa?" Tämä kysymys on aina esitettävä käskymuodossa. Pyörteinen tuuli nimittäin ruuvaa virsatiehyet janoasentoon. Silloin ymmärrys heikkenee, suu suoltaa remumaista epäsäännöllisten verbien sanastoa, "turbulenssi, tremolo, telegram...". Paikallislehti kuvailee ilmiötä eräänlaisen vaikeasti traumatisoivan, epämuodostuneiden pääkallon luiden lustottumaksi.

Yläilmakehän suihkuvirtaukset suljetaan tiiviisti lasipulloon laiturille matopurkin viereen.*