Neljä sanaa kerrallaan

Antti Wihurin rahaston kunniapalkinnot järjestävät mielenosoitusmarssin ensi tilassa siten, että ne keksivät uusille Bond-elokuville uusia käyttötarkoituksia. Yötä päivää ei kukaan kuole koskaan, kun kaikki alempirotuiset naisagentit megalomaanisine silikoniulokkeineen, joista erityisesti huomiota herättävät aivan valtavat haarniskaan ahdetut varustukset, jotka fysiikan lakeja uhmaten vyöryvät barrikaadeille maanjäristyksen vimmalla. Erektioasentoon pystytetyt poliisien vesitykit huokaisevat voimattomina: "Tämä tästä ja tuo tuosta, mitä tässä liikoja luulemaan!"

Mielenosoitus kiihtyy entisestään panssaroitujen wihurien jahdatessa karanneita suojattejaan. Mukaan liittyy jänisviestikomppanian polkupyöräryhmiä huutaen "Se ensin kuolee, jolla on violetit villahousut!"

Seuraavassa aallossa esiin rymistävät liito-oravien syöksypommittajalaivueet kylväen tuhoa kuoliaaksinaurajien keskuudessa. Silti tilanteen seuraavaa käännettä ei kukaan muista enää kiikkustuolissa istuessaan. Niin hiljaa paikalle hissuttelevat vampirellat, draculat ja muut kioskikirjallisuudesta tutut hahmot, joita nousee maasta kuin porkkanoita. Samalla nopeudella kuin lantut viipaloidaan, mukiloidaan makkaratuotteet ja ruskistetaan siansorkat, jotka on äsken kaivettu esiin pohjattomista suonsilmäkkeistä vain hieman pinnalta mädätettyinä.

Kulinaristinen nautinto kruunataan itämaisilla mausteilla ja runoilla:

"Eilinen, elämäni, venttiilintiivisteenä juureskellarin rikkiruostuneessa kompressorissa, katsastuksessa hylätyn automobiilin aliohjautumisena syysusvaisella kärrytiellä vaivihkaa pientareelle

KANELI! SAHRAMIT! JAMMUJAKASHMIR! POHJAHIIVAOLUSIA!

Tonavan unohdettu sivuhaara: HöräbZu4h-joki!"