Pankrotti louhoksella

Mielikuvitustarinoita arjen harmaudesta.

Kansa taisteli, miehet kertovat:

"Muuan joulumuistelo."






Miten joulu meni?

-Aivan karsee. Mä en kertakaikkiaan kestä!

-Mitä mitä! Mies ollu kuukauden naimisissa ja nyt jo ruikuttaa! Eikö lempeä riitä edes yhteisiin joulutunnelmiin?

-Kun toinen on ruoska ja jyrä, turha haaveilla tunnelmoinnista seimipiltin äärellä tähtösten tuikkeessa.

-Nyt vähän yksityiskohtia... Avaa hieman.

-Mitä näistä... omia juttuja. Ei näitä muille huudella.

-Mies on kuin maansa myyny ja myrkyn syöny - menossa kemoterapiasta sädehoitoon. Anna nyt paukkua. Muutakin kuin ilotulitusraketteja... niitäkin varmaan oli... useampi kassillinen?

-Arvaa vaan...

-No jotain pientä detaljia nyt... Jaettu vitutus on aina moninkertainen ilo!

-Kuuleppas nyt, märkäkorvainen nuori pässinpää! Jos edes kerran törmäisit oikein kunnolla sen seittemästi synnyttäneeseen kierrätysjätteeseen ala-otsikolla ”sektiosynnyttäjä yh-äitinä”, niin etkö vain herkeäisi ivaamasta!

-Mitä ihmettä sä nyt sektiosynnyttämisessä näet? Minunkin vaimolta on kaikki lapset otettu leikkaamalla. Vatsapeitteiden umpeenompeluvaiheeessa olen aina pyytänyt välilihaankin pari "lisätikkiä isukille". Ovat laittaneet. Jestas sentään! Mitä enemmän kakaroita, vaimon peli vain tiukkenee. Ei vainen, eihän mun sulle pitäis sanoa minkälaista aviomiehen onnea muija hameensa alla kuljettaa, mutta kun on niin vaikea olla kehumatta miten elämä vaan paranee vanhetessa... vähän niinku sika juoksuaan.

-...ennen kuin hengiltä kolkataan ja ihmisten syötäväksi kaltataan? Sun muijalla sitten vissiin römpsä harsittu niin kireesti tukkoon että tuskin pipettimelläs sekaan mahdut?

-No joo, jos vähän liioittelis, niin häntäluun tyvestä napaan alkaa olla paketissa... mutta ainahan sinne ”pipetillä” sen verran että e-ee-ehee-he-he-heee-ee... Mutta sinunhan piti kertoa joulunvietosta, mitä minä nyt meidän lasten äiteen ”jutuista” lavertelemaan. On sovittu ettei niistä julki huudella. Mikä sun joulussa niin ikävää oli?

-Sama kait tuo, vaikka kerronkin. Vaimo oli ostanu itelleen joululahjaks louhoskaivoksen, jonka yhteydessä toimii Lemminkäisen asvalttiasema. Se oli kutsunu yhteisiin joulun ja uudenvuoden kekkereihin kavereitaan ympäri maailmaa. Niitähän sillä riittää. Kaikkien seitsemän lapsen isät oli paikalla kavereineen. Jumankekka mä aatonaatonaattona rupesin katteleen sitä meininkiä siellä kaivosmökillä... Sinne oltiin ostettu kaks rekallista kaljaa, pari teurasautollista sikoja ja härkiä ja vissiin toisellakin kymppitonnilla kaikenlaisia jouluruokia. Päättelin vaivihkaa, että jonnekin meikän pitäis liueta ja hyvin sukkelaan. Annas olla kun niitä eksiä ja eksän eksiä ja ties mitä sielun ja mielen veljiäsiskoja ja serkkujatätejäsetiä kaahas paikalle. Joo-o. Useimmat vissiinkin niitä sellasia ouverkillereitä, joilla oli omat dopingit ja oma aseistus mukana. Sanon mä vaan että jos helvetti on maanpäällä, niin meikä oli joulut sellasessa. Olisin karannu sieltä kun homman juoni rupes mulle kirkastumaan, mutta eihän sieltä mihinkään päässy. Missä ei ollu kymmenmetrinen kallioseinämä, siellä oli panssariteräsverkko... aitaa nääs; "no trespassing" ja: "työmaa-alue. asiattomilta pääsy kielletty" yms... Portista oli turha yrittää, siinä oli aina epämääräinen lauma kaljaa ryystäviä sarvipäitä valtavan kokon äärellä grillaamassa tapetun elukan ruhoa ja meikäläistä takasin äkseeraamassa. Jos juoksin kohti aitaa, en päässy kymmentä metriä lähemmäs etteikö ollu joku irokeesi etälamaannuttimella sohimassa. Sanon mä tän: se on hengenmenoa jos ihmistä enempi sellasella kärtsätään! ”Rakastavia ja aivan ihania ihmisiä”, muka. Sanoivat että jos useammin aion karkuun yrittää, antavat pippurisumutekäsittelyn. Aattelin olla yrittämättä.


-Nythän muuten äjä säveltää. Kerro ihmeessä resepti. Mitä sieniä, kuinka paljon!? Vai ootko muuttanu lääkitystä?


-Kuuntele nyt. Tää meni just niinku mä sanon. Sä ihan ite äsken maanitelit mua kertomaan. Mä kerron nyt.


-Mutta mitä varten se sun eukkos oli kaivoksen ja louhoksen - asvalttiaseman kera - hankkinu? Eikös se o töissä jossakin... mikä se nyt oli....


-No, en ihan tarkkaan tiedä, mitä se nyt tekee. Joskus se on ainakin ollu mainostoimistossa copi-aa-deenä. Suunnittelee kampanjoita ja johtaa niiden toteuttamista. On ymmärtääkseni pärjänny ihan hyvin tehtävissä, joissa on hyötyä terävistä kyynärpäistä. Ei siitä olis saarnaajaks saattohoitokotiin. Empatiakyky nolla... Eipä niin. Mä arvaan sun kysymyksen. Ei mitenkään. Nimittäin liity sen työhön... mihinkään työhön... todelliseen saati kuviteltuun. Mutta kun sille kerran tarjoutuu tilaisuus ostaa jotain, mikä sillä on mukamas ”iät ajat ollu mielessä ja haaveena”, niin se menee pankkiin, kiinnittää kaikki omaisuutemme, eritoten sen, minkä hankkimiseen on minut parin kuukauden aikana korvia myöten upottanut, ja ostaa pätkäsee... vaikka sitten kaivoksen. Katoppa vaan, jos saa vapaalla jalalla olla, se vielä päivänä muuanna ostaa venäläisen avaruusaseman... Sitten kun ilta-aikaan vilkaset taivaanrantaan ja ihmettelet, mikä siellä välähti, muista mitä sanon nyt: ”Se on meikän vaimo, joka painaa maatakiertävällä, rakettiturpiini perssiessä!”


-Niinpä tietenkin... Mutta mitä se sillä kaivoksella?


-Ei mittään. Vuodenvaihteen biletyspaikka. Tuskin se enää sillä mitään tekee. Kaltaistensa ”vihreiden” arvomaailmaan ei kuulu vanhan, käytöstäpoistetun vaaliminen, vaan mäsäks paiskominen, kertakaikkinen hajottaminen, jumalallinen tuho ja vimma; todellinen raivokiimainen katharsistinen revittley. Kuten jo annoin ymmärtää, olin joulunseudun pakotettu olemaan sisätiloissa etten ihan tarkkaan tiedä, mitä kaikkea kaivos/louhosalueella touhuttiin. Askartelin niitänäitä, pääasiassa köksäpoikana, saunanlämmittäjänä. Enimmän osan aikaa joku umpeentatuoitu peelsepuupi kyttäs mun tekemisiä. Jos satuin tekemään pienenkään eleen ulko-ovea kohti, tunsinpa totisesti ruuvipuristimenlujan otteen niskassani. Ulkoa kuului iltapäivästä aamupuolle yötä hetkittäin aivan käsittämätön mökä. Onneksi olin jo oppinut varautumaan pahimpaan, mulla oli riittävästi korvatulppia ja kuulosuojaimia mukana. niiden avulla pystyin torkkumaan siedettäväsi muutaman tunnin ajan vuorokaudessa.

Kun sitten bileet oli vuodenvaihteen jälkeen dagen-efter vaiheessa, minut vapautettiin. Pääsin näkemään, miten aiemmin kaivoksen ruokalana toimineen juhlasalin lattialta toinen toistaan karseamman näköiset otukset kokoili kamppeitaan ja suoriutui iltapäivän tasoittavien huurteisten jälkeen kotimatkalle. Eikä siellä kovin monta naarasta ollu, mutta kovinpa oli saaneen näköistä sakkia... Vaimo muuten makoili puolen viikon ajan "morsiussviitiksi" nimeämässään toimistohuoneessa. Kun kävin sitä utelemassa, josko panolle pääsisin, kun oli pari viikkoa päässy hujahtamaan ettei edes vilaukselta nähty ja onhan se joulu niinku Marian ja Josefin tapauksessakin... sellanen perheenkeskeinen oma intiimi juttunsa, se vaan meinas: "Ooo.... sä et arvaa että on niin ryytyny olo... Aina te miehet ootte sitä yhtä ja samaa vonkaamassa. Mene ja hoitele kädellä ittes.... On tässä miehiä ollu... enemmän kuin Inarissa susia." Yritin ehdottaa, voisinko mitenkään saada jonotusnumeroa, nyt kun entiset eksät ja muut sulhaset näyttäis poistuneen, sen kalmankalpeat, "ryytyneet" kasvot tummenivat äkisti ja se paiskasi minua joulukuusella huutaen samalla: ”Häivy elämästäni, senkin munaton itkupilli!”. Joulukuuseen sotkeutuneena juoksin ulos, halusin päästä pois pois pois. Kun vihdoin maantiellä onnistuin irrottautumaan neulasensa varistaneesta näreenkarahkasta, huomasin, että puun oksille oli sidottu ainakin satoja... hmmm... ehkäisyvälineitä.

-Niin että kortonkeja? Käytettyjä?

-Joo vissiin... Arvaa vaan, kun yritin liftata lähimpien sukulaisteni luokse pakoon ja toipumaan, sainko kyytiä! Nöyryytettynä, orjuutettuna, piestynä ja limaisena kävelin varmaan kaks vuorokautta sumussa viimassa ja räntäloskasateessa. Nälkäisenä viluissani ja vittuuntuneena. Ei ollu rahaa - ”henkivartija” oli ottanu korttini lompuukini kännykkäni avaimeni ”varulta parempaan talteen”. Eikä tietenkään palauttanu.


-Mitenkä se mahtaa olla, tuore ukkomies. Onko tuo sen arvoista? Miks sä ollenkaan roikut tollasessa lutkassa?

-Älä moiti mun vaimoa, se on hieno nainen. Se kun oikein tip-top-pynttäytyy, se on kuin prinsessa!

-Jaa että pivotska-nahka?

-Siis mitä?

-Tuolla vaan kylillä, äijäpiireissä, tyypit nimittää ns. tip-top-prinsessoita pivotskanahkasiks. Ne on niinku naisia, jotka haluaa olla aina ja kaikkialla huomion keskipisteenä. Jos ne ei saa huomiota, ne kiljuu sopraanovibratoa niin että alkaa päät kääntyä. Pivotska-nahka ei ole mikään herkkä ja hauras vanhapiikatyyppi vaan tietää mitä haluaa ja enimmäkseen hankkii haluamansa asiat käyttämällä miehiä hyväkseen.

-En o tosiaan tiennykkään.

-Niin, sua onkin pidetty koko ikäs tynnyrissä. Sun äitis on takuulla ollu pivotska-nahka ja nyt sä oot seonnu sellaseen. Eihän sulla ole muunlaista vaimonmallia. Sä oot synnynnäinen lady dominan tohvelinpohjallinen. Voi raukkaa. Mutta ne pirskeet, jotka se järjesti. Eikö niistä ollu televisiossa?

-En mä vaan tiijä. En o kuullu enkä nähny uutisia. Mä olin suljettunakahlittuna keittiöön. Kun sukulaispaikkaan pääsin, makasin sängyssä ja yritin koota itteäni jotenkin.

-Joo. Uutisissa sanottiin että joulunvietto sujui maassamme muuten rauhallisesti, mutta jostain tuhotusta kaivoksalueesta oli väläyksiä ulkomaisia uutiskanavia myöten. Siellähän hajotettiin muutamaa kapista parakkia lukuunottamatta kaikki paikat. Yksistään Lemminkäiselle kuulemma tullu vahinkoja miljoonien eurojen edestä!

-Arvaa vaan, kuka maksaa. Tämä nyt on vissiin sitä ”elämäksi” kutsuttua...

-Ehei kuule sun palkoillas sellasia kuluja hoidella.

-Niinpä tietenkin. Ja niinku sitä seurusteluaikana suunniteltiin yhteistuumin tulevaisuutta: Elettäisiin säästeliäästi. Oltais hyviä ihmisiä, autettais maailman hädänalaisia. Ja todellisuus on tätä. Mä en nyt kyllä tiedä, miten mä oikein olisin... Mitä tästä kaikesta pitäis ajatella.

-Jos vaikka ajateltais, että aletaan töihin.

-Siitä varmaan hyvä lähteä...