Edes menemisenpelko

Muuan henkilö taannoin "moitti" minua siitä, että molemmat vanhempani ovat vielä elossa. Etten pysty ymmärtämään elämää ja sen karumpaa laitaa, kun lähiomaisten poismenon perinpohjin kouraiseva kokemus puuttuu. Hänelle äitinsä kuolinkamppailun läheltä seuraamin oli ollu ylivoimaisen ikävää aikaa. En oikein tiijä... Olen seurannut vierestä kun ensivaste elvyttää äitiäni ja olen ollu auttelemassa katolta pudonnutt isukkia terveyskeskukseen ja seurannu hoitojen etenemistä sairaalan lonkkaleikkaukseen. Olen ajatellu, että jos olen kokemisiltani jonkun mielestä vajaa, niin asia kunnossa: Raja voidaan vetää siihen, että siittä ei sitten puhuta, tai ainakin vältetään sellasia aiheita, jotka siihen johtaa. Kuolemaan, kuolemanpelkoon, kuolema-aiheisten kokemusten puuttumiseen. Olen myös ajatellu asian kutakuinkin sitä rataa, että miks hitossa pelätä esmes karhuja susia niin ettei uskalla metsään mennä. Pelkää sitten kun on nokittain sellasen otuksen kanssa. Sama logiikka liikenteeseen sovellettuna menee jokseenkin siten, että enpähän lähe liikenteeseen, kun siellä voi joku posauttaa lääketokkurassa huumautuneena kännissä päin ja siihen - herrajjumalasentään! - voi kuolta!