Niin.

Olen ajatellut niin että eihän täältä kukaan elossa selviä. Eli olet vaikka kuinka vammainen tai terve tai mitä hyvänsä, kuolet kuitenkin. Eikä kukaan sinusta parinsadan vuoden päästä mitään tiedä. Eli se nyt ihan haistpaska ikäänkuin laajemmassa ajallisessa ja tilallisessa tilavuudessa mitä olet tai luulet olevasi. Kaikki katoavat, maatuvat, muuttuvat turpeeksi ja kasvavat horsmaa. Huomasin sen nopeasti itsekin kun ilmoitin kaikille näille muka hyvin tärkeille ja hienoille toimeksiantajilleni ja työkavereilleni että minulle on käynyt niinkuin nyt kävi, niin kuulin vain osanottoa ja surkuttelua mutta hyvin nopeasti mies vain vaihdettiin toiseen. Eli uusi mies rivistä tilalle, niinhän se menee.

Pohdin nyt itse laajempia kysymyksiä ja voin tehdä sitä mistä oikeasti tykkään. Ja voi myös olla vain, ilman työntekemistä ja tekemistä sitä ja sinne. Ja ajatella, katsella ulos ikkunasta. Tehdä tulevaisuuden suunnitelmia. Olemme seuraavaksi menossa Irlantiin. Pyörätuolissa tosin ja puolisilmäisenä ja -aivoisena, mutta kuitenkin.

Koska - jos olet hengissä, tiedät kuka olet, ymmärrät ja hengität, kaikki on mahdollista. Äitini tapauksessa tämä reaalisoituu: hän ei enää ole henkisesti elossa vaikka ruumis onkin. Ja näin käy meille kaikille. Ole, ole olemassa, silloin kun vielä voit.

Elämä on kuitenkin kaunis. Ei kannata hukata sitä. Ja anteeksi jos vaikutan jotenkin opettavaiselta - tiedän että ymmärrät älykkäänä ja kunnioitusta herättävän luovana ihmisenä kaikki nämä asiat - mutta pidän sinusta hyvin paljon ja toivon että tapaamme vielä jatkossakin ja pidämme yhteyttä säännöllisesti.

Ja meillä on vielä vajaa pullo vodkaa ja pari pulloa viiniä jäljellä. Ja aski tummanvihreää Marlboroa. Hyvin kohtuullisesti nautimme, koska seuraaville päivillekin pitää jättää. Toivottavasti tulet seuraavalla kerralla tuhoamaan juomia, ruokaa ja tupakkia... ;-)