Ote jostain syystä julkaisematta jääneestä eeppisestä, kaksitoistaosaisesta klassikkoromaanista (10 sanaa kerrallaan)
Ivan oli huomaavinaan jo sulaneen kynnöspellon toisella reunalla jonkinlaista liikettä. Käärmeeksi muuttunut esi-isä siellä venytteleikse kohmeisia jäseniään auringon lämmössä. Ennakkoluuloinen kun oli, kotiopettajattarensa Annushka Petrovnan antaman ankaran hyveellisen kasvatuksen vuoksi, ei arvannut lähteä vuorille ajelemaan entisöidyllä jawallaan. Suuntasipa täten kulkunsa tilan asehuoneelle, aikoen siellä laittaa isosetä Igor Tsutsutjevin luodikon ampumakuntoon.
"Kumpi on syyllinen, ampuja vai sekö joka ei väistä", hän muisteli muinoin väitellyn Volgogradissa, kun tsaarin kuriiri Pavel Buljakovia kohtasi pahuksenmoinen tsägä päästä kaksintaisteluun pahimman vihamiehensä kanssa - automaatticoltilla kerranlaukeavaa vastaan. Pavelillehan kävi huonosti, ja saman kohtalon arvailee Ivan nyt lankeavan käärmemiehen vastustajalle, tuolle hirvinaamaiselle samaanille, joka näkyykin jo roikkuvan hirttoköydessä.
Lintujen sirkutuksen aiheuttamasta tuskaisesta melankoliasta huolimatta Ivan onnistuu saamaan luodikkonsa valmiiksi käärmeen suunnata kulkunsa suoraan sieraimesta liipasinta puristavan sormen kautta tähtäimelle. Siinä se sitten nauraa kuin Vasili Gontsarov -vainaa, kun markkinoilta ostamansa kallis hevonen ensimmäisen mäen päällä lyyhistyi hengettömänä maahan.
Ivania näky ahdistaa ja hän siemaisee pitkät siivut Kolja-enon maalinpoistoainetta. Samaa limakalvojentuhoajaa, jota serkkupoika käyttää Altai-vuorilla rakettinsa polttoaineena lähtiessään kartoittamaan vanadium- ja iridiumesiintymiä. Sätkää kääriessään Ivan muistelee Vanjan, hevoshoitajan apulaisen, tarinoita metallien käyttäytymisestä ahjohitsauksen eri vaiheissa. Hyvää takorautaa ei Venäjällä ole olemasssakaan, on vain kurjaa romumetallia, joka ei leninpatsaita paremmaksi jalostu.
Juuri kun Ivan saa luodikon ladattua, kurkkulaulaja Leonid Patolitshev römeltää sisään suuret kaalikerät kainaloissa, hoilaten kirgisialaista "Kadonneiden maaorjien menetetyt ihmisoikeudet" -biisiä, jonka tummanmöreissä rintakehäresonoinneissa opettajansa Gennadi Zetorovski oli kuulevinaan muinaisten jakkihärkien mylvintääkin, mutta se johtui Stolishnaja-vodkan imeytymisestä elimistöön.
"Matruusien pyrkimys palauttaa vallankumous alkuperäisille raiteilleen oli viimeinen erehdys", ajatteli Ivan katkerana ja otti Patolitshevin luisun otsan luodikkonsa tähtäimeen... "Parasta vallankumouksessa oli vahva puna-armeija, valta neuvostoilla ja työväenluokan ylivertainen, sovitteleva asenne silloisiin teollisuuden YT-neuvotteluihin, joihin väistämättä jouduttiin työvoimakustannusten nousun seurauksena..."
Patolitshevin kyky kuunnella keskinkertaista agitaatiohöpinää ei ollut kehuttava. Niinpä hän sulloi kaalinkerät korviinsa ja tarrautui kumeasti römisten lähinnä olevaan lapioon ja kiirehti ulos kaivamaan monttua, johon menettämättömät ihmisoikeudet voitaisiin upottaa sen jälkeen kun niistä on ensin rakennettu konstruktiivinen, avantgardistinen muistomerkki.
"Kumpi on syyllinen, ampuja vai sekö joka ei väistä", hän muisteli muinoin väitellyn Volgogradissa, kun tsaarin kuriiri Pavel Buljakovia kohtasi pahuksenmoinen tsägä päästä kaksintaisteluun pahimman vihamiehensä kanssa - automaatticoltilla kerranlaukeavaa vastaan. Pavelillehan kävi huonosti, ja saman kohtalon arvailee Ivan nyt lankeavan käärmemiehen vastustajalle, tuolle hirvinaamaiselle samaanille, joka näkyykin jo roikkuvan hirttoköydessä.
Lintujen sirkutuksen aiheuttamasta tuskaisesta melankoliasta huolimatta Ivan onnistuu saamaan luodikkonsa valmiiksi käärmeen suunnata kulkunsa suoraan sieraimesta liipasinta puristavan sormen kautta tähtäimelle. Siinä se sitten nauraa kuin Vasili Gontsarov -vainaa, kun markkinoilta ostamansa kallis hevonen ensimmäisen mäen päällä lyyhistyi hengettömänä maahan.
Ivania näky ahdistaa ja hän siemaisee pitkät siivut Kolja-enon maalinpoistoainetta. Samaa limakalvojentuhoajaa, jota serkkupoika käyttää Altai-vuorilla rakettinsa polttoaineena lähtiessään kartoittamaan vanadium- ja iridiumesiintymiä. Sätkää kääriessään Ivan muistelee Vanjan, hevoshoitajan apulaisen, tarinoita metallien käyttäytymisestä ahjohitsauksen eri vaiheissa. Hyvää takorautaa ei Venäjällä ole olemasssakaan, on vain kurjaa romumetallia, joka ei leninpatsaita paremmaksi jalostu.
Juuri kun Ivan saa luodikon ladattua, kurkkulaulaja Leonid Patolitshev römeltää sisään suuret kaalikerät kainaloissa, hoilaten kirgisialaista "Kadonneiden maaorjien menetetyt ihmisoikeudet" -biisiä, jonka tummanmöreissä rintakehäresonoinneissa opettajansa Gennadi Zetorovski oli kuulevinaan muinaisten jakkihärkien mylvintääkin, mutta se johtui Stolishnaja-vodkan imeytymisestä elimistöön.
"Matruusien pyrkimys palauttaa vallankumous alkuperäisille raiteilleen oli viimeinen erehdys", ajatteli Ivan katkerana ja otti Patolitshevin luisun otsan luodikkonsa tähtäimeen... "Parasta vallankumouksessa oli vahva puna-armeija, valta neuvostoilla ja työväenluokan ylivertainen, sovitteleva asenne silloisiin teollisuuden YT-neuvotteluihin, joihin väistämättä jouduttiin työvoimakustannusten nousun seurauksena..."
Patolitshevin kyky kuunnella keskinkertaista agitaatiohöpinää ei ollut kehuttava. Niinpä hän sulloi kaalinkerät korviinsa ja tarrautui kumeasti römisten lähinnä olevaan lapioon ja kiirehti ulos kaivamaan monttua, johon menettämättömät ihmisoikeudet voitaisiin upottaa sen jälkeen kun niistä on ensin rakennettu konstruktiivinen, avantgardistinen muistomerkki.
