Ok, ränttään näitä sanoja jouluaamuna, varttiavailla seiska, öpaut. Nytyhhännj on niin, ettei ns. perinteinen kirkkojoulu ole napannu meikäläiseen... sitten kuuskytluvun. Sen jälkeen olen sinnitelly lipeäkalalla. glögillä, pippariskaakuilla, tortuilla sekä niin pitkään kuin olin lihansyöjä, kalkkunoilla kinkkuloilla. Ajatus lapsuusvuosien tuttavista, joulupukista ja tontuista on viihdyttänyt mieltäni vuosikaudet. Joulutervehdyksiä on tullu läheteltyä, millo enempi, enimmäkseen kumminki vähempi. Mutta nyt on tilanne meikäläisen osalta muuttumassa: Mikään ei tunnu enää missään. Ei hevonveen tana! Mulla ei oo enää joulua. Mitä siis jäljelle jää?

Pimeä.

Entäpä Joulu?

Turhanaikasten vöyhkien keksimä ja ylläpitämä keino yrittää nujertaa pimeää. Ei enää meikän juttu. Mulle riittää se pimeys. Pimeys on arvokas asia. Se on voima. Se on elämä. Se on... valo.

Pimeää on,

märkää ja tuulista. Ei siis kovin jouluista. Mutta joulu meillä on siitä huolimatta. On kuuset, kynttilöitä ja kinkku uunissa.

Äitin hautajaiset olivat eilen. Oltiin Saarijärvellä, päiväseltään ajettiin edestakaisin. Surullinen juhlahan se oli mutta siellä näki kaikki lähisukulaiset kerralla kahvitilaisuudessa ja sehän oli mukavaa se. Lausuin ensimmäisenä muistosanat joista oikeasti pidettiin. Kun äiti oli jo hyvin sairas, hän sanoi että "Mutta minä taistelen. Pienet, mustat kädet nyrkissä minä taistelen."

Niin minäkin taistelen. Pienet, mustat kädet nyrkissä minä taistelen.

Ja nyt on joulu. Syödään hyvin ja mennän ruoan päälle makaamaan.