maanantaina, lokakuuta 10, 2011

Linnake

Edessä alavaa maastoa. Tasangollinen vettä puolisääreen. Siitä pitäis mennä. Aukean toisella reunalla kohoaa tummana graniittinen järkäle, linnake. Pari naikkosta säntää veteen polkupyörillä. Vai on tässä meneillään muka jokin kilpailu. Ehei. ei pyörillä pitkälle pääse. Jäälauttoja ja -lohkareita on etäämpänä kävelijällekin haitaksi.

Olen ensimmäisenä portaiden juurella. Portaita on rinnakkain varmaan kymmeniä ellei satoja. Linnake vaikuttaa autiolta. Portaat kohoavat huolestuttavan jyrkkinä. Lähes suoraan ylös. Kyllä ne kestää. Täällä on aina osattu tehdä kestäviä rakenteita. Avaruuteenkin on ammuttu jo vuosikymmeniä sitten ties mitä. Pikkujyrsijöitä, koiria... apinoita... ihmisiä.

Päästyäni parinkymmenen metrin korkeuteen tikasportailla vilkaisen taakseni jäätasangolle. Sieltä tullaan. Tuhansia... kymmeniä tuhansia. Ei hätää. Kyllä tänne mahtuu. Vielä muutama metri ja olen selvittänyt tieni ensimmäiselle tasolle. Tasoja on muuteen ainakin viisi, ellei useampiakin. Rakennus on meikäläisittäin katsoen todella korkea. Sen sisälle mahtuis varmaan muutamat hervannat ja jakomäet.

Ensimmäisellä levelillä suuntaan kulkuni käytäviin. Kaikki on maalattu mustaksi. Käytäviä käytäviä. Suuri pimeä halli, jonka takareunalla portaat ylös. Jyrkästi, kuinkas muuten. Käytäviä, käytäviä... Lattioilla kuolleita sotilaita, aseita, ammuksia, kaikenlaista tuhoutunutta, rakennusten palasia, ryöstösaaliita. Kaikki nämä tummaksi maalattua kiveä, liikkumattomina veistoksina. Automobiilin nokasta päättelen: "Kyllä, tämä kuvaa Neuvostoliittoa, Stalingradia, vuonna 1941 tai -42... länsimaissa - ainakaan Suomessa - ei muuten tällasta näytillelaittoa museossa sallittais... täällähän teloo helposti ittensä teräviin särmiin kompuroidessaan..." ja: "...nää on nyt niin selkeitä kuvia ja tunnelmia, että jos tää on unta, pitää painaa mieleen, että herätessä muistaa. Jyrkät portaat toistuu niin usein..."



Koleutta...


...kelissä. Kun on syksy. Syksy koostuu kahdesta tavusta, jotka syksyttävät sillee niiku, tiätsä, kivasti yhteen. Ensin tulee syk ja sitten sy. Talvi tulee syksyn jälkeen ja on onomatopoeettisesti heikompi sana. Siis tuo onomatopoeettinen tarkoittaa äänneasua, ei siis itse ilmaisua. Onomatokin on hassu sana - vähän niinkuin omatoiminen tai onkimato, vaikkei olekaan omatoiminen eikä onkimato. Ja talven jälkeen tulee kevät. Keväästä en nyt keksi, siis en KEKSI mitään sanottavaa. Ja kevään jälkeen lopsahtaakin taas kesä. Ja tätä samaa peliä jatketaan vuosi vuoden jälkeen, mielikuvituksettomasti, toistaen ja jankaten. Ja jossain taustalla soi akuankkakomppi c-duussa, hieman kaiutettuna ja välillä veivataan sitä vibrakampea.

Vuodenaikojen vaihtelussa pitäisi olla variaatioita. Vuodenajat voisivat tulla sattumanvaraisessa järjestyksessä ja väleissä voisi olla uusia, jopa hieman erikoisempiakin vuodenaikoja, kuten vaikkapa käämi, tuttavallisesti ilmaisten vain "kämy". Käämi olisi hieman puinen, epämääräisen kova ja takaa kova vuodenaika jossain välissä. Silloin sitä vasta olisi, saatana, vuodenajoissa mielikuvitusta, väriä, eloa ja sykettä! Jumalautex!