Erittäin HUONO tarina (virke kerrallaan)

Huoneessa oli ummehtunut haju, mutta tanakasti piereskeltyään Raymond tunsi olonsa kotoisaksi. Tiukkojen oikeaoppisuuteen pureutuvien keskustelujen seurauksena inkvisition pahamaineinen kardinaali I. oli syöttänyt hänelle padallisen papusoppaa. Juuri silloin ovi rapsahti auki ja cowboyhattuiset Vähälän veljekset astuivat venyvin, kiertelevin askelin, sisään. Ennen kuin Raymond ennätti tarttua talouspaperirullaan, veljeksistä notkein sulloi sen sieraimeensa. Sen jälkeen tämä ikään kuin kumista tehty mies heittäytyi viistosti loivassa kulmassa huoneen vastakkaiseen nurkaan.

Auki jääneestä ovesta tunkeutui sisään satoja puolitoistametrisiä pierunsyöjähyönteisiä sekä niiden seuralaisena sankka loiseliöiden täyttämä pölyvana. Nyt tapahtumat huoneessa saivat uuden, absoluuttisesti ennalta odottamattoman ja ehkäpä jopa jossain määrin kohtalokkaankin käänteen. "Pyttipannua ja taatelikakkua!", hihkaisi oviaukosta Vähälän veljesten jumalattoman lihava äitipuoli. Hänen pyylevyytensä asettui kiintoisaan kontrastiseen suhteeseen tarjottujen ruokalajien kanssa.

"Once upon a time in the West... and New Orleans", huokaisi huuliharppunsa takaa, hikisen hatunlierin alta kurttunaamainen äijärähjä, Vähälän Vanha, antaen samalla pitkän ja mietteliään katseen viipyillä naisen runsailla muodoilla kuin menetettyjä aikoja tavoitellen. Raymond kutsui kaikki yllätysvieraansa salongin puolelle, jossa oli tekopuhvelinnahkainen sohvakalusto sekä digitaalinen, peltiseppä Ala-Könnin rakentama kaappikello. Autotallin kokoisessa takassa paloi rätisten vanhoja joulukuusia, joita näkyi olevan ovipielessä paksun neulaskerroksen päällä vielä kolmemetrinen läjä.

Seurue istahti nojatuoleihin isännän valitseman hieman melankolisen, 1900-luvun alun impressionistisen ranskalaisen viulumusiikin soidessa taustalla. Monenkirjaviin mukeihin oli kaadettu koskenkorvan kovimpia liemiä, joita siemaillessa saattoi silmäillä valtavalla biljardipöydän päällä tapahtuvaa balettiesitystä. Vähän ajan päästä kaikki menivät jo letkajenkkaa pöydän ympäri. Kohta kello olikin jo puoli seitsemän ja oli illan esitelmän aika.

Luento, jonka pitäjäksi valittiin arvalla Vähälän veljeksistä raskasliikkeisin, käsitteli Suomen teollistumisen alkuvaiheita autonomian aikana keskisessä Hämeessä, Hollola-Loimaa -akselilla. Kukaan nousuhumalan villiinnyttämä kuulija kyennyt keskittymään moiseen, joten porukka päätti Raymondin ehdotuksesta lähteä takapihalle testaaman korealaisvalmisteisia itsemurha-aseita. Useiden laukausten jälkeen tunnelma olikin selkeästi rauhoittunut, silla eloonjääneitä oli vain yksi.

Tämän täytyi olla B-luokan satua tai unta: tuliaseiden vapauttamista verenvärisistä mehuroiskeista sikisi loiseliöiden DNA:han reagoinnin seurauksena uskomattoman nopeasti uusia eläjiä. Vähän aikaa päämäärättömästi harhailtuaan nämä eliöt yhtyivät yhteen, muodostaen suuren ja hyvin omituisen näköisen hahmon. Suusta, joka näytti aukeavan medusamaisen pään takaraivolle asti, purkautui solkenaan tämänhetkisen maailmankaikkeuden keskeisintä mantraa: "...sä olet asiakas... sä olet meille tosi tärkeä... me rakastamme tärkeitä asiakkaita..."

Olennolla oli Raymondin vasen korvalehti, oikea takaraivo ja puolet autonomisesta hermostosta. Kaikki muu oli jotakuinkin määrittelemätöntä, poisputoilevaa ja herkästi mädäntyvää biomassaa, jollaisen näkeminen ja jopa olevaksi kuvitteleminen on omiaan laukaisemaan aiheesta kertovasta tarinasta kommentin: ERITTÄIN H U O N O.*