(Maantie halkoo lumista metsämaisemaa jossain Suomenselällä - ehkä välillä Pylkönmäki - Ähtäri tai Väätäiskylä - Soini. Tienpenkkaan pystytetään kylttiä "Pontikkaa 150 m", jonka suuri, punaisella huopatussilla väritetty nuoli osoittaa tiheään näreikköön...)

Unto (kylttiä pystyttäen, hämmästyneesti huudahtaen, kintaalla metsänreunaa osoittaen): Tuolta umpikuusikostahan kuuluu kummaa rahinaa ja muita ääniä! Kuuletko?
Esko (ryhtyy määrätietoisesti lapioimaan lumipenkkaan kulku-uraa ääntä kohti): Tieteysti kuulen. Ihmettelisin, jos mitään ei kuuluisi.
Unto (umpihangessa ällistyneenä seisten): Ikään kuin suuria ja raskaita esineitä hangattaisiin toisiaan vasten. Ja kuin vanhasta kasettinauhurista kuuluisi Niemen-yhtyeen musiikkia.
Esko (jatkaa lapioimista rauhallisen määrätietoisesti): Vaan etpä arvaa, mistä tuo vaihtelevan rytmikäs kirskuvan leikkaava ääni lähtee.
Unto (edelleen hämmentyneenä): Tunnut siis tietävän tästä asiasta enemmän kuin minä. En uskalla kuvitellakaan mitä tuolla umpikuusikossa tapahtuu. Ääni on karmiva ja vihloo ikävästi ikeniä.
Esko (lapioituaan kulku-uraa muutaman metrin metsään, palaa takaisin tielle): Nonnih! Asia vilpitön! Niihin karmiviin ääniin suosittelen käyntiä kallonkutistajan pakeilla, vihloviin ikeniin kehottaisin hakeutumaan hammaslääkärin vastaanotolle. Kalliiks käy, mutta miks kärsiä, kun apua on saatavissa.
Unto: Eivät minua kärsät kiinnosta enkä tarvitse Apu-lehteäkään. Huomasitko, äänet loppuivat yllättäen. Haistanpa kotipolttoisen viinan aromin.
Esko: Vai että apulehtikärtsääjän kotipolttoiset. Vaankun yheäki rupes tuntuun siten, ettei just kiinnosta nää väärinymmärtämiset, vaikkakin - hah - niin pirun hauskaahan tää on...
(menee mopolleen, ottaa tavarakotelosta teleporttaajan, jolla poistuu toiseen ulottuvuuteen, toiseen aikaan.)

"Keskustelu pommisuojassa" -sarja päättyy.*

Talvikuvia (yksitellen)