Yritän nyt ja aina vastaisuudessa asennoitua tähän touhuun siten, että jokainen kerta, kun asetun nettikoneen äärelle, kun lisään kirjoituksen blogiin, on harras ja mieluisa tuokio. Meditatiivinen tuokio, jolloin tulee keskittyä oleelliseen. En sano "pitää". korostan mieluummin mahdollisuutta, vapautta. On mahdollisuus keskittyä oleelliseen, kaikkein tärkeimpään. Kuulen avoinna olevan television puhetta: "Tänään vietetään ...?... päivää." Mietin, montako naista berlusconi tänään tyydyttää. Miten pelaa real madrid. Jatkuuko sateinen syksy leutona. Pärjääkö jyp ilman RD:tä. Mistä löytäisin pakurikäävän. Minne ihmeeseen jätin retkireppuni. Näillä mennään, amen.


En vielä aivan lähiviikkoina. Nyt on meneillään sellanen syksy, että aamupimeästä iltapimeään tulee oltua työmailla ja -maisemissa. Kun siihen vielä lisätään tunti pari ulkoilmaelämää harrastusten muodossa, alkaakin olla iltayö, eikä puhettakaan että lähtis autoileen muutman sadan kilometrin päähän vain huomatakseen että pakko lähtä samantien takas. Lokakuussa. Tämän tiesin jo kesällä... taisinpa mainitakin.

Sepä on se...

...joka on olevinaan jotain vaikkei olisikaan. Se on se, joka on huutamassa hiljaa vaikkei olisikaan.

Se on se, joka ei kuvittele mitään. Joka vain on, kuvittelematta mitään. Joka vain on, hiljaa ja itskeseen. Joka joskus, mutta hyvin harvoin, ohuesti ajattelee jotain. Ja se ajatus heti katoaa.

Jossain kuuluu huutoa. Kuka se on, joka huutaa?

huutaa? Ainakaan se ei ole se joka työntää kummallista, pitkää tankoa sisuksiinsa. Hiljaa.

Hitaasati. Koska tulet käymään meillä kotona Haukilahdekujalla? Toivottovasti mahdollisimman pian